NUTS Karhunkierros 166km 2022

Tein sen. Juoksin NUTS Karhunkierroksen 166km:n (todellinen matka oli tänä vuonna reittimuutosten vuoksi noin 171km). Loppuaikani oli 30 tuntia ja 11 minuuttia. Sijoitukseni oli 31. Kanssani lähtöviivalla oli 125 juoksijaa ja maaliin pääsi 62.

Se että puolet keskeyttää, on tässä lajissa normaalia. Se myös antaa viitteen siitä, miten vaikea reitti on kyseessä. Matka kulki vaihtelevassa maastossa Karhunkierroksen vaellusreitillä Rukalta Hautajärvelle ja takaisin. Kokonaisnousua matkalla kertyi yhteensä 3780 metriä. Reitillä on rajuja korkeuseroja, turvaköysiä, narusiltoja, pitkospuita, juurakoita, kivikoita, lätäköitä ja mutaa. Sääolosuhteet olivat tällä kertaa ajoittain sateiset. Matkaa tehdään aamusta iltaan, läpi koko yön ja seuraavaan päivään/iltaan saakka.

Mikä saa ihmisen lähtemään tällaiseen?

Vuonna 2017 seurasin tubesta, kun Juuso Simpanen saapui maaliin samalta matkalta ylivoimaisena voittajana. Hänen kasvonsa olivat veressä ja askeleet horjuivat. Yleisö piti valtavaa meteliä ja kolistelivat poronkelloja. Maaliviivan ylitettyään hän otti vastaan halauksen nojaten kilpailun järjestäjää vasten, kädet velttoina sivuilla roikkuen. Hänelle tuotiin aurinkotuoli, johon hän rojahti lähes suorilta jaloilta, kasvot täynnä tuskaa ja helpotusta. Tuossa hetkessä oli jotain käsittämättömän inspiroivaa ja kiehtovaa. Silloin sisälläni syttyi liekki, joka paloi ultrajuoksulle. Olin päättänyt, että jonain päivänä minäkin juoksen tuon matkan.

Jos et ymmärrä, en voi sille mitään. Tämän paremmin en osaa sitä edes itselleni selittää. Minä juoksen, sinä ihmettelet. Itsekin ihmettelen itseäni.

Päätöksestä alkaen jokainen kestävyysjuoksulle uhraamani minuutti ja hikipisara on tähdännyt tuohon yhteen tavoitteeseen. Jokainen juoksemani kilpailu on ollut välitavoite, joka on tähdännyt tähän matkaan.

Viisi vuotta kestäneen kovan työn, tuhansien kilometrien ja lukuisten erilaisten vaikeuksien ja voittojen jälkeen olin lopultakin valmis. Hain itselleni sen mustan lapun. Sarjat on värikoodattu ja musta on perinteisesti kuulunut sille hulluimmalle porukalle. Kun näin etunimeni tuota mustaa taustaa vasten ja sen vieressä tekstin "166km", sisimmässäni palava ultrajuoksun liekki roihahti, kuin siihen olisi heitetty bensaa. Siinä se nyt on. Kohta mennään!

Kilpailu starttasi Rukalta sumuisena perjantaiaamuna klo 8:00. Aloitus oli vahva. Ensimmäisellä puolikkaalla juoksin oman 83 km:n ennätyksen: 12h 30min 15sek. Se syntyi luontevasti ja ilman väkinäistä taistelua. Olin juossut saman reitin aikaisemmin jo kolmena vuonna osallistuessani 83 km:n sarjaan. Nyt vain piti juosta sama matka takaisin.

Olin käyttänyt huoltopisteisiin aikaa Konttaisella 2min, Basecampissa 6min ja Oulangassa 11min. Kääntöpisteessä Hautajärvellä pidin pidemmän 20 minuutin tauon. Vaihdoin sukat, join kasvislientä, kookosvettä ja kokista. Nappasin mukaan mikropitsan, jonka ahmin kävellessä. Sitten taas juoksu käyntiin.

Menikö mikään pieleen? No pari asiaa aiheutti pientä stressä:

1. Huoltokassien sisällön sekoittuminen. Meillä oli omat drop bagit, eli huoltokassit, jotka järjestäjä kuljetti Oulangan ja Hautajärven huoltopisteisiin. Oulankaan saapuessani tajusin, että kassissani olevat tavarat olisi pitänyt olla Hautajärvellä ja toisin päin. Omaa huolimattomuutta.

2. Oikeassa polvessani tuntuva särky. Tunsin puolieroa jaloissani alusta saakka. Vasen jalkani kompensoi tilannetta tekemällä enemmän töitä. Alamäissä jouduin menemään vasen puoli edellä säästääkseni oikeaa polvea. Oireilu oli tuttua jo usean vuoden ajalta. Olin saanut sen pysymään kurissa fysioterapialla ja säännöllisellä lihasharjoittelulla. Onneksi kipu ei pahentunut matkan edetessä, vaan pysyi samana ja jopa unohtui ajoittain. En halunnut riskeerata eräoppaan ammattiani ja kesän vaelluksia asiakkaiden kanssa.

Kun mittariin tuli 107 kilometriä, astuin tuntemattomaan. Tämän pidemmälle en ollut koskaan aikaisemmin juossut. Olin silti varma että menen maaliin asti ja selvitän totuuden lopuista 64 kilometristä.

Jollain huoltopisteellä vanhempi naispuolinen talkootyöntekijä katsoi kuulokkeitani ja kysyi: "Millä motivoit itseäsi?"

Vastasin: "Tällä hetkellä musiikilla."

Hän tarkensi: "Mutta millaisella musiikilla?"

Hymyilin ja vastasin: "Suomiräpillä."

Vastauksen kuultuaan hän muuttui pettyneen näköiseksi. Minua huvitti. Kuulokkeista alkoi soida Jontti & Shaka:

Vastaa, oi Karhu, koska tiedät vastauksen.

Mä tarviin sellaisen, et saisin lajitoverien siunauksen.

Vastaa, oi Karhu, koska tiedät vastauksen.

Mikset vastais, koska mä tiedän et sä tiedät totuuden!

Olin tullut hakemaan tältä Karhun matkalta vastausta suureen mieltäni vaivanneeseen kysymykseen: mitä seuraavaksi?

Kaikilla ultrajuoksukilpailuillani oli ollut selkeä päämäärä: juosta joskus Karhunkierroksen 166km. Nyt kun lopultakin tämä viimeinen suuri tavoite oli täyttymässä, menetin näkökyvyn tulevaisuuteen. Maaliviivan jälkeen on pelkkää tyhjyyttä. Suuri osa identiteetistäni on rakentunut tämän lajin varaan. Olen ultrajuoksija. Nyt en enää tiedä olenko sitä enää tulevaisuudessa. Minulla on kriisi suhteessani ultrajuoksuun.

En pärjää tässä lajissa. En ole koskaan ollut lähelläkään voittoa. Teen tätä jostain muista syistä. Ovatko ne syyt niin vahvoja että jatkaisin tätä? Jos jatkan, niin millä hinnalla? Missä menee raja?

Garmin piippasi ranteessani ja ilmoitti, että akku on loppu. Näyttö pimeni. Naurahdin laittelle ja päätin että minä en ole niin kuin se. Ei tänään.

Tähän saakka olin tankannut energiaa ja nestettä kellotetusti. Nyt olin pelkän oman fiiliksen varassa. Fiiliksestä puheen ollen, tässä vaiheessa matkaa alettiin tulla aivan ennen kokemattomille tasoille. Aikaisemmilla ultramatkoilla olin saanut kokemuksia, joita paremman sanan puuttuessa sanoisin tajuntaa laajentaviksi, jopa mystisiksi. Tällä kertaa en kokenut mitään sellaista. Päinvastoin. Tajuntani taso kyllä vaihteli suuresti, mutta toiseen suuntaan. Se supistui. Samalla fyysisesti jopa näkökenttäni supistui. Näin edessäni vain edellä juoksevan jalat. Pelkäsin menettäväni tajuntani tai nukahtavani pystyyn hetkenä minä hyvänsä. Koin mikrosekunnin mittaisia unia. Ilmeeni näytti varmasti tyhjältä. Koin olevani "non-player-character". Aivan kuin aivot olisivat halunneet sammuttaa itsensä väkisin. Ravistelin päätäni, jotta saisin rikottua tilan johon vajosin uudelleen ja uudelleen. Hengitin syvään ja roikuin mukana samaa reittiä taittavien "lyhytmatkalaisten" letkassa. Toivoin etteivät he huomaisi horjuvia sivuaskeleitani. En jaksanut kommunikoida tai alkaa vakuutella ketään siitä, että olen ihan kunnossa. Olo oli hyvin hutera useamman tunnin ajan, mutta matka eteni silti hyvää vauhtia.

Väsytti. Teki valtavasti mieli vain mennä makaamaan maahan ja nukahtaa. Olisin nukahtanut aivan varmasti 30 sekunnissa, ihan sama vaikka vettä olisi satanut päälle.

Reitillä tuli vastaan autiotupa, jonka ikkunat olivat huurussa ja savu nousi piipusta. Ulkoseinustaan nojasi juoksusauvoja. Kävin mielessäni valtavan kamppailun siitä, jatkanko matkaa vai menenkö nukkumaan. Se olisi virhe, joka hyvin suurella todennäköisyydellä maksaisi maaliin pääsyn. Kun kesken suorituksen jää liian pitkäksi aikaa paikoilleen, lihakset jäykistyy. Juoksusta tulee fyysisesti mahdotonta. Huomasin jalkojeni jatkavan matkaa. Vältin kiusauksen.

Juoksuun tarvitaan vain kolme asiaa:

Pää, joka kestää sen.

Vatsa, joka sulattaa sen.

Ja hampaat, joita voi kiristellä.

Paluumatka sujui odotetusti hitaammin, mutta hallitusti. Huoltoihin käytin Oulangassa 16min, Basecampissa 8min ja Konttaisella 7min. Konttaiselle saavuttuani olin taas virkistynyt ja zombivaiheesta ei ollut enää tietoakaan. Vastassani oli juoksuseurastamme Tiina, joka lähti pitämään minulle seuraa viimeiselle 7 kilometrille. Edessä oli koko reitin suurimmat korkeuserot ja pahimmat louhikot. Silti aika meni kuin siivillä.

Askeleeni rullasivat edelleen hyvin. Pystyin juoksemaan suhteellisen kovaa tasaisilla pätkillä sekä alamäkiin. Otin niistä hyödyn irti. Kun Rukan kisakeskuksen kuulutukset alkoivat kantautua korviini, puolet rasituksen aiheuttamasta lihassärystä katosi jonnekin. Nautin erittäin paljon viimeisistä kilometreistä ja maaliin tulosta. Ohitin useita huomattavasti jäykemmässä kunnossa olevia juoksijoita. Tiina pysyi perässäni ja sai samalla tehokasta vauhtikestävyystreeniä.

Mitali kaulaan, kuvat maalissa, linssikeittoa naamaan ja sitten saunaan. Jalat eivät edes illalla tai seuraavana päivänä olleet mahdottoman jäykät. Kävelykin näytti suhteellisen normaalilta. Tätä ihmettelivät myös muut seuran jäsenet. Tästä on kiittäminen valmentajaani Juuso Simpasta (ks. Jalanjälki juoksuvalmennus). Oikeampaa henkilöä ei tähän tehtävään minun kohdallani voinut ollakaan. Sain olla Juuson valmennettavana kokonaisen vuoden ennen tätä kisaa. Valmennuksen myötä saavutin kovimman kunnon, mitä minulla on tähän mennessä koskaan ollut.

Minulla on edelleen kriisi suhteessani ultrajuoksuun. En tiedä mitä seuraavaksi. Toipuminen tällaisesta kilpailusta kestää ainakin kuukauden, joten nyt otan etäisyyttä koko lajiin. Toivottavasti lepo tuo minulle selvyyden. Käyn kevyillä lenkeillä jotta palautuminen olisi optimaalista, mutta en aio tehdä niistä päivittäisiä treenipäivityksiä Instagramiin.

Kaikista pisin matka on matka omaan sisimpään.