Spartathlon 2024

08.10.2024

This is madness! THIS IS SPARTA!

246km / 35h 30min

Tämä oli kirkkaasti elämäni rankin ultrajuoksu. Saavuin maaliin 30 minuuttia ennen maalin sulkeutumista, joten läpäisin Spartathlonin rimaa hipoen. Tätä ei turhaan kutsuta ultrien kuninkuusmatkaksi.

Panostin kilpailun aikana fiilisten tallentamiseen videolle ja mielestäni onnistuin siinä. Siksi en laadi mitään seikkaperäistä kisaraporttia. Videot julkaisin alun perin Instagramini @petteriveijonen storyissa (siksi pystyvideot), mutta koostin niistä jälkikäteen myös videon tubeen. Voit katsoa sen alta.

Jos haluat lukea kuulumisia valmistautumisen eri vaiheista, siitä on erillinen julkaisu: Spartathlon valmistautuminen

Olin vieraana Trailpodder podcastissa. Siellä kävimme antoisan keskustelun Spartathlon kokemuksestani. Kuuntele tästä.

Alle olen koonnut joitain alun perin Instagramissa julkaisemiani tekstejä. Nämä tekstit ovat syntyneet kilpailun jälkeisinä päivinä, kun olo on luova ja aivot kaipaavat kokemuksen prosessointia kirjoittamalla niistä.

Muutama sana Noorasta

Haluan omistaa tässä blogijulkaisussa muutaman sanan yhdelle maailman menestyneimmälle suomalaiselle naisultrajuoksijalle; Noora Honkalalle.

Ekaa kertaa kuulin Noorasta 10 vuotta sitten, kun hän juoksi maaliin Spartathlonin historian nuorimpana naisena. Jäin seuraamaan hänen inspiroivaa tekemistään. Nooran urasta kertovien "Ultrarunner" dokkareiden katsominen tubesta oli osaltaan sytyttämässä minussa kipinän ultrajuoksuun.

"Hairahduin" vuosiksi polku-ultriin, mutta unelma asvalttiultrien kuninkuusmatkasta Spartathlonista jäi elämään syvällä minussa. Kun aika tuli kypsäksi, esitti asvaltti minulle kutsun jota en voinut enää väistää.

Törmäsin Nooraan pian Kreikkaan saavuttuani. Hän on paikallinen julkkis, mutta otti minut vastaan kuin kollegan ja pyysi heti liittymään seuraan. Hän esitteli minut perheelleen sekä ystävilleen, joihin lukeutui mm. elävät Spartathlon legendat Seppo Leinonen ja Ari Mustala.

Kisassa minulla oli elämäni taistelu aikarajoja vastaan. Kun sain valmentajaltani tiedon, että Noora on voittanut, antoi se minulle voimaa jatkaa. Oli ollut upeaa päästä starttaamaan Nooran kanssa samalta lähtöviivalta ja vielä upeampaa oli viedä oma suoritus maaliin juuri tänä vuonna, kun suomalainen voitti Spartathlonin ensimmäistä kertaa koskaan.

Seuraavana päivänä Noora kutsui minut Kreikan kotiinsa. Kun istuin sohvalla Nooran recovery pumpit jaloissani, oli Nooran kaunis luonne käynyt viimeistään selväksi. Hän ei huomioimiseltaan tainnut itse ehtiä käyttää laitettaan. Voittaja hoiti nöyrästi koko päivän lehtihaastatteluja, mutta jaksoi silti olla vieraanvarainen. Kun lähdimme porukalla ulos syömään, hän huolehti minulle miehensä Samin kuoritakin, koska oma oli jäänyt Ateenaan.

Noorasta kertoo paljon myös tämä: hän jäi kesken kisan useaksi minuutiksi auttamaan kuumuuden uuvuttamaa ja johdossa ollutta 12-kertaista maailmanennätysjuoksija Camille Herronia. Noora oli viime vuonna jäänyt Camillelle toiseksi, mutta nyt hän yritti auttaa Camillea jatkamaan silläkin uhalla ettei taaskaan voittaisi Spartathlonia (kuva 2).

Myöskään lasten ohi Noora ei juossut, vaan pysähtyi pikkukylissä kesken kisan antamaan nimmarin jokaiselle lapselle joka sitä pyysi.

Kiitos Noora!

Kuuntele tästä Trailpodder podcast jakso, jossa Noora on vieraana (siellä puhutaan myös minusta):

TRAILPODDER Podcast 115 - Noora Honkala: Spartathlon 2024 voittaja

"Asfaltti esitti kutsun"

Tällä viittaan hetkeen, jonka koin 2023 NUTS 300:n reitillä, sen asfalttiosuudella ennen Hettaa. Yli 200 kilometrin eteneminen oli vienyt minut muuntuneeseen tajunnantilaan, jota maustoi äärimmäinen väsymys ja asfaltin aiheuttama kipu. Olin aivan riekaleina. Silloin mieleeni tulvi vastaansanomattomalla voimalla syvällinen usko siihen, että seuraavaksi on asfalttiultrien kuninkuusmatkan vuoro. Minä, polkujuoksija, joka vihasin asfalttia. Se oli kutsu jota en voinut väistää.

Maalissa minulta kysyttiin, mitä seuraavaksi. Haastattelija kai odotti minun sanovan "suihkuun ja nukkumaan". Mielessäni oli kuitenkin täysin kirkkaana yksi sana: Spartathlon. Se oli sana jota en uskaltanut sanoa ääneen. Vastasin: "seuraava tavoitteeni tulee vaatimaan spartalaista itsekuria ja viestinviejä Feidippideksen jalanjäljissä kulkemista". Ne jotka tajusivat vihjeen, kummeksuivat ja kammoksuivat paljastustani. Kuulin yleisöstä supinaa: "ei mitään järkeä".

Kun treenit siirtyivät asfaltille, keho meni siitä aluksi aivan tilttiin. Olin käytännössä aloittanut uuden lajin. Lähdin tähän haasteeseen täysin altavastaajana. Minulla oli paljon epäilijöitä. Olisin itsekin epäillyt itseäni jos olisin ymmärtänyt miten brutaali matka Spartathlon oikeasti on.

Keväällä 2024 kuvailin fiiliksiäni runollisesti:

"Outoa, mutta olen alkanut nauttia asfaltin kovuudesta. Kun juoksen tarpeeksi pitkälle kuunnellen sen melua ja hengittäen sen pölyä, tulen melkein kuin osaksi sitä. Kuin väreilevä kangastus sen pinnalla. Kuin pikisen ja mutkittelevan käärmeen niskassa ratsastava viestinviejä. Täällä Suomen Ateenassa juostessani voin jo melkein kuvitella juoksevani Feidippideksen jalanjäljissä. Ne jäljet lähtevät oikeasta Ateenasta ja seuraavat raamatullisten muinaiskaupunkien läpi mutkittelevaa tietä pitkin Spartaan saakka."

Reilu vuosi "asfaltin kutsusta" seisoin Spartathlonin lähtöviivalla. Kuten kaikki jo tietävät, loppu on nöyryytystä ja taistelua. Tässä olisi voinut käydä ihan miten vain, mutta kaikki päättyi kuitenkin rimaa hipoen onnellisesti.

Kun sinulla on 50km takana ja 196km ja tajuat miten brutaali taistelu tästä on oikeasti tulossa

Viimeistään näissä hetkissä aloin tajuta miten brutaali ultramatka Spartathlon oikeasti on. Edessä oli vielä lähes 200 kilometriä ja maaliin pääsystä ei ollut enää mitään takeita. Tämä olisi voinut päättyä ihan miten vain. Näihin pohdintoihin kiteytyy koko Spartathlon. Puhdasta nöyryytystä ja taistelua alusta loppuun. Keli oli poikkeuksellisen kuuma. Moni oli jo tässä vaiheessa keskeyttänyt tai laitettu kisasta ulos. Ambulanssit ajoivat tiuhaan hälytysajoa kisareitillä. Tien laitaan oli pysähtynyt juoksijoita, joista osa oksensi kaaressa ja toisilla kramppasi jalat. Yksi makasi tajuttomana paahteisella asfaltilla. Häntä oli auttamassa viisi juoksijaa sekä yksi autoilija. Tästä selviytyminen maaliin oli uskomattoman tyydyttävää.

Korvamato

Ultramatkoilla saan usein korvamatoja. Melko alusta asti tuli selväksi että Spartathlonin korvamato on Cura Sana - Todo Cura Todo Sana. Ei hajuakaan mistä se ilmaantui, mutta tätä mieli luuppasi koko matkan 😅

Biisi tyhjensi pään kaikesta. Tämä on tietääkseni ikaros eli parannuslaulu. Ikaros traditio tulee Amazonin luonnonkansoilta. Sanat tarkoittavat suunnilleen jotain tällaista: "Kaikki paranee, kaikki paranee, kaikilla on lääke sisimmässään".

Kilpailun säännöt kieltävät kuulokkeiden ja musiikkilaitteiden käytön. Pakotietä oman mielen tuotoksista ei ole. Kun lakkaat pakenemasta tylsyyttä ja sallit sen kaikista pisimmän matkan, eli matkan omaan sisimpääsi alkaa, tulet kokemaan jotain uutta. Ultrajuoksun aiheuttamista muuntuneista tajunnantiloista löytyy aivan uusia tasoja, joita voisi kutsua hengelliseksi, mystisiksi ja terapeuttisiksi.

Minulta kysyttiin, miten handlasin mekkalaa pitävän mielen. Kysymys sisältää oletuksen, että mieleni olisi pitänyt mekkalaa. Jos tätä biisiä ei lasketa, mielessäni ei liikkunut juuri muuta kuin väsyneitä laskutoimituksia kisan aikarajoista. Vuosien kovan harjoittelun ja parantumistyön myötä mieleni oli ja on tyyni. Negatiiviset ajatukset eivät saaneet missään vaiheessa valtaa.

Matkaa ei tehdä pelkillä jaloilla. Kun tällaiselle matkalle lähtee, omat synnit, traumat, energiavampyyrit ja kaappiluurangot pitäisi olla aika hyvin käsitelty, vaikkakaan kukaan ei ole koskaan täysin valmis. Omasta kokemuksestani väitän: Jos psyykkinen kunto ei kestä, se manifestoituu fyysisinä oireina, kuten vatsaongelmina tai kiputiloina ilman todellista vammaa. Ne ovat hyvin yleisiä keskeytyksen syitä. Suurin osa ihmisistä ei ole valmiita tähän, eikä tämä laji ole kaikille. Olen äärimmäisyyksien ihminen, mutta onneksi on muitakin tapoja olla, elää ja kehittää itseään 😁

PS:

Viime yönä unessa mieleeni pulpahti muisto Spartathlonilta – olihan minulla toinenkin korvamato matkassa! Kun Ateenan vilinä jäi taakse ja Kreikan meri avautui eteen, jostain aivojeni syövereistä nousi esiin vanha klassikko: "Kreikan meri, meri Kreikan..." Touko-Poukon hengessä. Ei ehkä se tsemppibiisi, jota olisin valinnut 246 kilometrin kisaan, mutta minkäs teet – korvamadot eivät pyydä lupaa! 🤯🤣

Mitä ultrajuoksu tekee ihmiselle henkisellä tasolla?

Kun olin vieraana Trailpodder podcastissa, Jukka toi esiin Nooran urheiluhenkisen teon, kun hän yritti usean minuutin ajan auttaa kuumuuden uuvuttamaa ja johdossa ollutta vahvinta kilpailijaansa Camille Herronia jatkamaan, ennen kuin otti naisten kisan kärkipaikan itselleen.

Ilmeisesti hyvät juoksijat ovat myös ihmisinä hienoja persoonia, Jukka pohti. Esitin ajatuksen, että ultrajuoksu lajina on sen luonteinen, että se jalostaa ihmisen parhaimpia ominaisuuksia.

Voin kertoa tästä omakohtaisen esimerkin, vaikka en pyhimys olekaan. Riittävän väsymyksen ja tietynlaisen tilan saavutettuani minussa on herännyt kannustajatyyppi. Kun ohitin viimeisellä 40 kilometrilla juoksijoita, joiden vauhti vaikutti hyytyneen ja tilanne näytti epätoivoiselta, sanoin jokaiselle: "You can do it! Fight for it!"

Alun perin tämä ei ole ollut minulle tyypillistä. Olen yksinäinen susi ja keskityn vain omaan tekemiseen, vaikka näkisin että muilla on vaikeaa. Ultraaminen on äärimmäisen kivun, väsymyksen ja nöyryytyksen kautta kaivanut tämän kannustajatyypin minusta esiin. Siitä on tullut minulle voimavara ja osa persoonaa.

Olimme Jukan kanssa samaa mieltä siitä, että mätämunat eivät jaksa pysyä lajin parissa. Ihmiselle jossa on negatiivinen energia, tällaisten matkojen tekeminen on mahdotonta, koska sellainen energia syö ihmistä itseään.

Tähän Jukka lisäsi, että sama toki pätee elämään yleisestikin. Jos olet negatiivinen ja katkera, ei se helpota elämää, vaikka et ultria juoksisikaan. Kuuntele Trailpodderin koko podcast jakso Spotifysta.

Lisäisin tähän vielä, että lajin parissa toimii juoksijoiden lisäksi valtava määrä entisiä juoksijoita vapaaehtoisten joukossa. Ihmiset jotka päivystävät yötä myöten huoltopisteillä ja pesevät maaliin tulevien jalkoja, ovat yhtä lailla sisäisesti hyvin kauniita ihmisiä. He antavat vuodesta toiseen oman panoksensa lajin pariin suurella sydämellä.

Kaksi väsyttävintä hetkeä

Ensimmäinen tuli kun takana oli 100km ja edessä 146km. Toinen tuli kun takana oli 146km ja edessä 100km. Olin ennakolta päättänyt dokumentoida matkani kaikki hetket ja fiilikset, riippumatta kuinka paljon väsyttäisi (ks. video).

Kameralle puhuminen oli keino virkistää itseään. Myös muille juoksijoille puhuminen auttoi. Kun läiskin itseäni kasvoille estääkseni pystyyn nukahtamisen, yksi juoksija neuvoi kastelemaan kasvot. Otin lötköpullosta vettä ja hieroin sitä kasvoille. Se auttoi enemmän kuin läiskiminen.

Olin hetkittäin uskomattoman sekaisin. Sain "vietnam flasbackeja" jotka muistuttivat minua NUTS 300:ssa koetuista väsymystiloista. En muista puoliakaan väsymyksen huuruisista hetkistä, mutta yhdessä vaiheessa pohdin ihan tosissani, onko Suomessa tällä hetkellä kesä vai syksy. En päässyt pohdinnassani johtopäätökseen, vaan ajatukseni luuppasi aina samaan kysymykseen.

Ilman omaa huoltajaa sinun on pystyttävä noudattamaan tankkaus- ja huoltosuunnitelmaa sekä pitämään itsestäsi huoli myös tällaisessa tilassa. Väsymystilat tulevat ja menevät aaltojen tavoin. Vain harjoittelu ja kisakokemus voi antaa tekemiselle varmuuden ja onnistumisen edellytykset.

Yhdessä kohtaa vuoren rinteellä tuli vastaan sopivan näköinen oliivipuulehto. Poikkesin tieltä 20m lehdon puolelle, sammutin otsalampun ja menin pimeään metsään maahan makaamaan. Pidin silmät suljettuina noin minuutin. Se tuntui taivaallisen hyvältä. Olisin voinut jäädä siihen, mutta en sallinut itselleni enempää lepoa. Oli kiire jatkaa, ettei minua laiteta kisasta ulos.

Minulla oli mukanani kaksi 50mg kofeiinitablettia. Ajattelin ettei minun kannata kofeiiniherkkänä ihmisenä ottaa sen enempää. Otin ensin yhden, sitten toisen, mutta en huomannut vaikutusta. Vuoren päällä otin huoltopisteestä riskillä pienen kupin mustaa pikakahvia. Se toimi todella hyvin, koska piristyin välittömästi. Myöhemmin otin vielä toisen kupin ja sain siitä taas kovan menovaiheen päälle. Auringon noustua mieli virkistyi ja pystyin huijaamaan itseäni aloittamaan uuden päivän "hyvin levätyn" yön jälkeen.

Viimeiset 2 kilometriä

Kun jäljellä oli enää 2km, laskin että ehdin maaliin vaikka en juoksisi askeltakaan. Kun ymmärsin tämän, mieleni antoi keholle luvan mennä tilttiin. Juokseminen ei enää onnistunut.

Ihmismieli on mielenkiintoinen. Jos sitten olisikin käynyt ilmi että jäljellä onkin vielä 5 kilometriä ja on kiire maaliin, varmasti olisin onnistunut kaivamaan uudelleen esiin kyvyn juosta.

Maalisuora oli täyttä karnevaalia. Tällaisen kansanjuhlan keskelle saapuminen kaksi vuorokautta valvoneena ja 246km juosseena tuntui epätodelliselta. Tuntemattomat ihmiset juhlivat maaliin saapumistani koko sydämestään. Vastassani oli myös tuttuja; olin imarreltu kun huomasin Spartathlon konkareiden Seppo Leinosen ja Ari Mustalan olevan minua vastassa, vaikka heillä oli ollut pitkä ja väsyttävä työrupeama Nooran huoltotiimissä. Vastassa oli myös muita Suomen tiimin edustajia, jotka auttoivat minua pääsemään nestetiputuksen jälkeen hotelliin.